Blogi jäi melkein vuodeksi...pitäisiköhän aloittaa uudelleen. Kerään rohkeutta ja ehkä palaan piankin...

Tänään olen harmaata haviseva puu
lehtien peitosta,
tuulesta temmattu.

Tänään olen avaamaton ovi
ratkaisematon arpa
muita vaikeampi käsitellä
näkymättömiäkin haaleampi.

Kukaan ei laula sanojani ääneen
hiljaisessa huoneessa, lasten mentyä nukkumaan.
Kukaan ei silitä kauluksiani vastatärkätyn tuntuisiksi
ei naulaa minua seinään katseltavaksi.

Tänään olen ankeampi, harmaampi, pää takakenossa
kasvot märkinä
nappi kourassa.

Tänään yksinäisyys on tuntunut musertavammalta kuin pitkään aikaan. On lauantai, eikä kukaan kaipaa minua. Olen yksin pimeässä, kylmässä ja sateisessa Suomessa. On marraskuu, eikä kadulla liikkuessa melkein edes tajua, että on päivä. Ja minulla on tylsä asunto, tylsä elämä. Minulla on mies, josta ei ole kuulunut mitään päiviin, ja alan epäillä, ettei hän edes ajattele minua. Minulla on työ, joka motivoi, mutta joka ei tunnu etenevän, vaikka kuinka räpistelen. Olen läski, tai jos en suoranaisesti läski, niin ainakin hieman tukeva. Eikä kukaan maailmassa jaa minun tunteitani, minun elämääni. Olen riippumaton kaikista, EIKÄ KUKAAN OIKEASTI, AIDOSTI PIDÄ MINUSTA HUOLTA.    

Tiedän, tiedän. Ei saa valittaa. Ja tänään on itse asiassa tapahtunut monia erittäin positiivisia asioita, joista yksi on iloinen perheuutinen lähipiirissä ja yksi se tieto, että julkaisuni on mennyt läpi. Jep jep! Mutta kuten usein käy, kun jokin etappi elämässä on ohi, olo on tyhjä ja siksikin surullinen. Lisäksi pohdin yhä elämääni; mitä minusta tulee, ja mitä jos hankkisimmekin kohta vauvan? Mitäs sitten tapahtuu minulle työelämässä? Pitääkö sanoa hyvästit menestykselle ja palkkaako minua äitiysloman jälkeen enää kukaan???? Vai välitänkö menestyksestä enää tippaakaan, jos tulee perhettä? Toinen asia on sitten se, olenko henkisesti riittävän kypsä äidiksi. Plus sellainen pieni minoriteettiasia, että haluaako mies lapsen vai ei. Ja jos haluaa, miten selviämme ulkomailla ensimmäisen lapsen kanssa yksinämme. Tätä pohdintaa voi jatkaa ikuisuuksia, ja pää alkaa sattua miettiessä.

Kunpa saisin takaisin erään vuoden elämästäni.

Kaikki meni siis olosuhteisiin nähden hyvin. Selvisin hengissä, vaikka viimeisellä lennolla Suomeen olikin pimeää, lentokoneesta kuului omituisia hurinoita ja olin varma, ettei hydrauliikka toimi. Siinä vaiheessa olin kyllä jo niin väsynytkin, etten sen vuoksi pystynyt ehkä kontrolloimaan pelkoa niin hyvin kuin muulloin. Nyt olen jo kotiutunut, ja nukuin viime yönä kellon ympäri, mikä paransi oloa kaikin puolin huomattavasti. Miehen ja myös itseni mielestä tämänkertainen ero on ehkä kaikkein vaikein. Istuin pitkän lentomatkan Eurooppaan haaveissani ja kuuntelin tunnelmaan sopivaa suomalaista, synkkää musiikkia (Lue: Maj Karmaa). Muistelin sitä, miten mies jäi vilkuttamaan tulevan kotipihani edustalle, itse raahasin matkalaukkua metroasemalle päin, ja mieli teki vain juosta takaisin hänen syliinsä. Nyyh.

Olemme nyt sitten myös sopineet varmaksi työni siellä yliopistolla, jossa kävin haastattelussakin (tosin he eivät maksa minulle palkkaa, vaan sen hoitavat muut tahot). Olivat ottaneet kyllä selvää asioista huolella, ennen kuin tähän suostuivat, soittaneet tämänhetkisille työnantajilleni ja niin edelleen. Ihan hyvä kai, ajattelen, vaikka pientä huolenpistoa tunnen sisimmässäni siitä, voiko minusta sanoa työntekijänä riittävän hyviä asioita...no kai sentään. Olen tavallaa tulevasta työpaikasta tosi innoissani, mutta tavallaan myös huolestunut: toimivatko asiat? Osaanko käyttäytyä sopivasti, jotten pilaa asioita nolaamalla itseäni tai muita (kun siellä Aasiassa tuntuu tämä olevan erityisen tärkeää)? Saanko työtä etenemään? Toisaalta tämä voi olla minulle hieno tilaisuus, mutta samalla olen hiukan huolestunut siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun saan väikkärin valmiiksi. Pitäisikö ruveta postdociksi vai vaihtaa varsinaiseen ammattiini? Ja jos rupean postdociksi, tämänhetkinen tilanne on samankaltainen kuin ollessani kymmenvuotias, jolloin pianonopettajani kehotti minua päättämään, mitä haluan tehdä: jos halusin pianistiksi, olisi aloitettava harjoittelemaan ja kunnolla. Eli nyt, nyt minusta tuntuu, että pitäisi alkaa tekemään tutkimusta todella tosissaan, jos alalle haluaa jäädä. Mutta pystynkö siihen? Tai haluanko? Menenkö hukkaan, jos siihen ryhdyn tai olisiko hauskempaa tehdä jotain muuta? Ja ennen kaikkea, onko minulla rahkeita, olenko riittävän fiksu? Jotta pärjää alalla, pitää olla erittäin älykäs ja lisäksi rakastunut työhönsä.

Ongelma on se, etten nykyään enää tiedä, olenko kunnianhimoinen vai ei. Joskus olin, se on aivan selvää. Itse asiassa olin niin kunnianhimoinen, etten kestänyt häviämistä kellekään. Nykyään en tunne sellaista itsessäni, en tunne palavaa tarvetta voittaa, ja olen jo pari vuotta miettinyt, minne se piirre on hävinnyt. Olenko saavuttanut mielestäni tarpeeksi? En jaksa uskoa, että asia olisi näin, mutta luulen, että opiskelujen ajan mikään ei kannustanut tekemään parastani. En saanut siitä mitään hyötyä, enkä siksi jaksanut päntätä tenteistä koko ajan parhaita arvosanoja. Nykyään kyllä haluaisin pärjätä aina vain paremmin, mutta tuntuu, etten jaksa ehkä enää keskittyä ihan entiseen malliin. Olen jopa alkanut pelätä, että minussa on jotain vikaa, kun en enää pysty riittävästi perehtymään asioihin, jotta suoritukseni parantuisivat. Tämä homma saattaa kyllä johtua siitäkin, että viimeinen vuosi on ollut yhtä hullunmyllyä koko ajan: suuria muutoksia, kiirettä, valmistuminen, häät, muuttoja paikasta toiseen ja jatkuva paine hoitaa käytännön asioita. Minulla on kuitenkin myös syyni olla peloissaan siitä, että suorituskykyni voi laskea. Siksi tarkkailen itseäni jatkuvalla syötöllä, ja koska olen muutenkin hyvin itsekriittinen, en pysty uskomaan itseeni tai kykyihin senkään vertaa mitä aikaisemmin. Hmm. En myöskään usko siihen, että enää yltäisin ikäluokkani huipulle siinä, missä teen. Tuntuu, että kaikki muut tekevät asiat paremmin ja hienommin, ja minä vain haaveilen, enkä saa mitään aikaiseksi. Niin, useimmiten on sellainen olo, etten saa riittävästi aikaiseksi, enkä pysty asiaa objektiivisesti arvioimaan.

Erikoinen vuodatuksen puuska tästä tulikin, eikä mitään matkaraportti niin kuin piti. No, nyt joka tapauksessa suljen aivoni pois päältä ja lähden jumppaan. Ehkä sen jälkeen on taas sellainen olo, että olen saanut sentään jotain tehtyä.

Eli terveellinen elämä kunniaan muutenkin kuin liikunnan avulla. Estää tehokkaasti mässytyksen. Muuta en sano tässä vaiheessa, eli matkaraporttia kirjoitan vasta herättyäni henkiin...nyt vielä kentällä.

Tai miten sen nyt ottaa. Onko koti siella, missa sydan on, vai siella, missa omat tavarat ovat? Riippuen vastauksesta, olen joko lahdossa matkalle tai tulossa kotiin.

Kirjoitan taalta lentokentalta, jossa havaitsin ilokseni, etta olen uuden SAS silver-bonuskortin omistaja. Ja kaikki lennot siis kevaasta alkaen, eli sita ennen en edes kerannyt pisteita. Miellyttavaa, tasta lahtien lojun loungeissa ja popsin pahkinoita sen sijaan, etta yrittaisin epatoivoisesti etsia istumapaikkaa  esimerkiksi Frankfurtissa. Jes jes. Tiedossa silti uuvuttava matka, olen jo matkustanut noin 5 tuntia metrolla, bussilla ja junalla ja tiedossa kohta kymmenisen tuntia lentoa, sitten odotusta toisella kentalla kolmen tunnin ajan, 2 tuntia lentoa ja odotusta Helsinki-Vantaalla keskella yota, jotta paasen omaan kotiin 2,5 h bussimatkan jalkeen. Eli ei mitaan ihan iisibiisia.

Tama matka oli oikeastaan ihan onnistunut, vaikka viime kevaana tutustumisvierailu pelotti aivan taysin. Nyt sentaan jotenkin tajusi, etta tuollakin voi elaa. Sielta saa vuokrattua jopa englannninkielisia DVD:ita. Tyopaikka on tiedossa, ruoka on terveellista ja hyvaa, mies on paikalla (omituista kylla, tasta tulee ensimmainen todellinen yhteinen kotimme -tahan asti on eletty niin paljon erillaan) ja kuntosali on loytynyt. Lisaksi vahan seuraakin on tiedossa, vaikka en tieda, hengailemmeko aina tuossa porukassa vai emme. Ja jopa muutamia muita ulkkareita on tuossa kaupungissa. Niinpa mikas meidan on siella oleillessa, kunhan ei vain tule ydinpommista niskaan.

Huomenna sitten jo toihin, jos lentokone ei tipu. Nyt en sentaan ole lennosta aivan paniikissa. Kun ei vain olis turbulenssia!!!

Enpa saa kylla yhtaan jarkevampaa tekstia aikaiseksi talla hetkella. joten hasta la vista, babies!

 

Se tuli havaittua eilen iltaa istuessa. Amy, joka oli väittänyt olevansa huono kokki, oli laittanut kystä kyllä olan takaa. Saimme lihapataa ja lihakeittoa, alkupaloiksi simpukoita ja makeita perunalastuja, jälkiruoaksi juustokakkua ja jäätelöä (ei tosin itse tehtyä). Aivan älyttömän hyvää. Mukana oli myös yksi puoliksi amerikkalainen pariskunta, jotka elävät mielenkiintoista hippielämää, opettavat englantia ja asuvat ihme rotiskossa, jossa pääsinkin silloin maanantaina jo käymään. Täysin odotuksieni vastaisesti kaikkien huumori sopi ihmeen hyvin yhteen ja hauskaa oli. Lauantaina mennään sitten yhdessä torille ostamaan verhoja ja muita tavaroita. Ainoa harmin aihe oli eilen se, että Amyn ranskalainen poikaystävä ei saapunut paikalle. Yritimme kyllä hieman lohduttaa häntä, mutta täytyy sanoa, että vähän ikävältä se vaikuttaa, jos toinen tekee sairaasti töitä eikä pahemmin ajattele naistaan, kun taas nainen kaipaa vain yhteistä aikaa ja huomionosoituksia. Valitettavasti minulla on myös kokemusta vastaavanlaisesta suhteesta, joten olen kyllä pahoillani Amyn puolesta ja myös huolissani. Itse asiassa oma mieheni varmasti osui naulan kantaan, kun sanoi ranskalaisen äijän muistuttavan erästä entistä poikaystävääni. Jos ja kun näin nimenomaan on, niin se selittää, miksi samalla lailla tämä ranskis on kiinnostunut kulttuurista ja on työnsä suhteen intohimoinen, mutta laiminlyö kyllä Amya täyssil ilman huonoa omaatuntoa.

Vielä viikonloppu täällä, maanantaina lähden sitten Suomea kohti. Tiedossa kahden tunnin odotus Helsinki-Vantaalla keskellä yötä...jippii.