Muutaman päivän ajan olen ihmetellyt, miksi olen nukkunut niin huonosti. Olen selaillut netissä eri saitteja myöhään yöhön ja herännyt kuitenkin taas jo aamuyöllä pelästyneenä. Aamulla on vituttanut ja väsyttänyt, ja tämä siitä huolimatta, että on loma. Tänään aamulla heräsin, kun Stokkan myyjä soitti yhdeksän tienoilla ilmoittaakseen, että häälahjalistalla ollut pyykkikori (kenen idea sekin taas oli ?!) ei ole enää liikkeen valikoimissa. Kuulostin varmaan ekstrakiinnostuneelta asiasta, ja miltei närkästyneen oloisena nuorehko myyjätär tokaisi: "Ajattelin vaan ilmoittaa..." Minä sitten paikkailemaan käytöstäni. Ja totuus toki onkin, että vain Stokkan hyvän puhelinpalvelun vuoksi sain silmäni auki noin aikaisin ja tajusin myös yhtäkkiä, mikä minua vaivaa.

Olen menossa naimisiin hyvää vauhtia.

Mitääh. Ei enää hikisiä, kiusallisia ensitreffejä, joilla joko itse puhuu kuin ruuneperi pitääkseen toisen kiinnostuksen yllä tai lähinnä toivoisi olevansa jossain muualla. Toisaalta ei enää ihania, vatsanpohjassa kutkuttavia ensisuudelmia tai ensimmäisiä öitä yhdessä. Ei enää menetettyjä kiloja sen vuoksi, ettei pysty jännitykseltä syömään. Ei selittelyjä omista traumoista ja oudoista sukulaisista. Ei (ehkä) jätetyksi tulemista. Ei myöhemmin nolottavia iskuyrityksiä kaupungin teineimmässä baarissa. Toisaalta ensimmäistä kertaa suhteen aikana mietityttää, jääkö jotain sellaista kokematta, mitä vielä katuu. Todellisuudessahan mikään ei tule avioliitossa muuttumaan verrattuna nykyiseen tilanteeseen, paitsi että minua voi viikon kuluttua kutsua maailman kuvottavimmalla nimellä. Vaimo-sanan voi mielestäni rinnastaa vähintään "ämmään", "eukkoon" ja "muijaan". Vaimo kuulostaa tylsältä; ne jätetään kotiin, kun aviomies lähtee bilettämään työkavereiden kanssa. Vaimot imettää vauvoja kotona ja neuloo Nalle-langalla villasukkia  odottaen ja odottaen ja odottaen. Vaimo-sanalla on kerta kaikkiaan negatiivinen kaiku; liitän sen ainakin itse myös erityisesti aviomiehelle mököttämiseen ja mäkättämiseen - jota tosin teen siinä missä kaikki muutkin vaimot, mutta meidän perheessä sitä kutsutaan vakavaksi keskusteluksi. Niinpä jos minua pitää joksikin väkisin nimittää, olen mieluiten emäntä jos jotain. Siinä on sentään tekemisen meininkiä. (sieluni silmin näen jo sitovani ruudullisen huivin päähäni lypsylle lähtiessäni....)

Voisinkohan hankkia häihin jostain stunttimorsiamen? Tai sitten minut pitää tätä menoa sitoa kiinni hääpäivänä, jotta se typerä huntu saadaan päähän ja valat vannottua.