vaikka olenkin yrittänyt ottaa rennosti ja jutellut ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Aluksi olin tuosta diagnoosista jotenkin shokissa, vaikka olisihan sitä pitänyt osata odottaa. Eilen olin puhtaasti järkyttynyt ja itkeskelin jo "etukäteen" mahdollisia lapsettomuusongelmia ja muitakin sairauksia, joita tuohon munasarjojen toiminnanhäiriöön liittyy. Nukuin huonosti ja heräsin omaan huutooni. Lopun aamuyöstä nukuinkin sitten pikkuvalo päällä ja kännykkä kädessä. Tämä yöllinen pelästyminen on taas tullut kaksi kertaa jo peräkkäisinä päivinä. Tuo pahasti mieleen parin vuoden takaisen jakson, jolloin olin todella allapäin kolmisen kuukautta ja heräsin tuolloin aina pelästyneenä aamuyöllä voimatta rentoutua. En kai ole taas vaipumassa masennuksen alhoon??? Toivon, etten olisi, vaikka riskit ovat suuret semminkin, kun minulle henkisesti hyvin tärkeä yhteys mieheen tuntuu jossain määrin heikentyneet jo tämän kolmen viikon aikana. Tunnen olevani kovin yksin ongelmieni ja itseni kanssa, enkä voi olla oikein missään yhteydessä rakkaimpani kanssa, mikä on tosi kauheaa. Tämä siis johtuu lähinnä aikaerosta mutta välillä on sellainen olo, että mieheni ei myöskään ole kiinnostunut näistä Suomen pienistä piireistä tai jotain. Tai että minun elämäni asiat ovat yhtäkkiä muuttuneet merkityksettömiksi hänen silmissään. Ehkä tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, mutta sehän tiedetään, että tunteet ovat merkityksellisempiä kuin järki. Tunteet tekevät lopulliset päätökset kaikissa asioissa.

Tietokoneesta ei voi kuulemma sanoa vielä mitään. Sormet tosin syyhyäisivät jo uuden, tehokkaamman ostoon, mutta en sitten tiedä, mikä olisi parempi. Se, että saan uuden ja hienon koneen vai se, että vanha ja tuttu masiina toimisi. Korjaaja valitteli, että kaikki muut puljun työntekijät ovat flunssan vuoksi töistä poissa, ja että korjausarviossa menee pidempään kuin piti. Teki mieleni kiroilla, mutta toisaalta ei ole korjaajaäijän syytä, että muut sairastuvat. Elämä vaan on.

No jaa. Nyt kai sitten menen spinningiin ja sitten ahdistun yksin kotona. Olen ihan solmussa yhtäkkiä, ja eniten hämmästyttääkin se vauhti, millä kaikki ikävä on tapahtunut.