Ei tehnyt pahemmin mieli kirjoittaa tänne blogiin kun mies oli paikalla. Ihana, oma mieheni! Kolme päivää olimme kummatkin onnemme kukkuloilla, sitten tuli kyllä jo hiukan kyllästyminen ja pieniä ongelmia arjen suhteen: emme olleet kumpikaan lomalla, joten ainakin itsellä oli vähän sellainen olo, että jatkuvasti vietin aikaa väärässä paikassa. Olisi pitänyt keskittyä työhön ja sitten taas mieheen. Onneksi pystyimme hillitsemään itsemme pääosin tuostakin stressistä huolimatta, emmekä sortuneet riitelemään ihan koko aikaa. Mojovan väittelyn saimme kyllä aikaan ainakin Yhdysvaltojen koulutuspolitiikasta...ja tietysti loukkaannuimme molemmat verisesti, kun toinen ei uskonut toisen mielipiteitä! Teimme myös yhdessä viikon-loppuna maalaispaikkakuntavierailun. Yövyimme ankeassa hotellissa, jossa oli hyvä ruoka mutta kylmät lattiat...no sehän tiedetään, miten siinä käy... On kyllä hillittömän mukava tunne, kun joku oikeasti kaipaa. On ihanaa, että hän kaikista ihmisistä rakastaa juuri minua. On meidän suhteessamme kyllä ongelmiakin, sehän on tiedetty jo pitkään. Mutta ne on vain sitkeästi koetettava kääntää voitoksi, ei voi tehdä mitään muutakaan. Toivon, että me emme ole eroavien pariskuntien joukossa lähivuosina, vaikka ei kai sitä voi kukaan taata.  

Vaikuttaa muuten siltä, että olen oikeasti saanut maailman itäiseltä pallonpuoliskolta töitä. En vielä kuitenkaan uskalla luottaa, vaan odottelen, että pääsen katsomaan olosuhteita henkilökohtaisesti. Voi olla, ettei kukaan puhu englantia työpaikalla. Voi olla, että joudun keittelemään kahveja siellä. Työjärjestelyt ovat myös jossain määrin erikoiset, joten voi olla, että olen vielä peukalot suussa siellä. Pitää kuitenkin olla avoimin mielin, jotta pääsee eteenpäin.

Huomenna joudun taas töihin koko päiväksi ja yöksi myös. Ei voi mitään, tätä on nyt kestettävä vielä pari kuukautta. On pakko takoa rautaa, kun kerran tein sen päätöksen. Ainakin yritän niin tolkuttaa itselleni...kun mies tuli, olin pari päivää aivan vakuuttunut siitä, että lähtisin hänen mukaansa tänään. Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Olisi tullut liikaa vihaisia naamoja, jos olisin nyt vain häipynyt. Ja sitten on tämä asuntokysymys, mitä teen tälle kämpälle?Muutanko vai pidänkö vielä kevään ajan varmuuden vuoksi? Ja viisumiasiat vaivaavat, ja ajokorttijutut ja kaikki käytännön dokumentit...

Ärsyttää, kun taidan olla vähän lihonut. En uskalla mennä vaa`alle.