Saavuin Helsinkiin pikkukengissä ja kevättakissa kahlatakseni loskan läpi bussiin ja sitten kotikaupunkiin, jossa loska vain jatkui ja jatkui. Olin väsynyt, kylmissäni, märkä ja suuren matkalaukkuni pyörät lakkasivat sohjossa toimimasta, joten päätin ottaa taksin. Eräs nenäkäs vanha mies kuitenkin vei kyydin suoraan nenäni edestä, joten sadattelin bussiaseman edustalla kykenemättä liikkumaan mihinkään hyvän aikaa, ennen kuin viimein pelastuin kylmältä. Prkl, sanon minä. En todellakaan odottanut saapuvani talven keskelle tuolta aurinkoisesta ameriikasta, mutta toisaalta on hauskaa taas kohdata lumi. Täytyy vaan pukeutua oikein.

Tänään olen saanut briiffata matkaani kiitettävästi kaikille ihmisille ja lisäksi koettanut keksiä, mitä pakkaan perjantain lähtöä varten kassiin. Kävin myös salilla, jossa laiskasti tein vähän selkää (jonka venäytin). Nyt olen valmistellut puhetta huomiselle kurssille viimeiset pari tuntia. Pitäisi mennä nukkumaan, koska väsyttää aivan simona, mutten vielä ole ehtinyt. Joudun varmaan huomennakin taas pakkaamaan yötä myöden. Täytyy yrittää ottaa mukaan tavaroita, jotka voin jättää uuteen kotiini Aasiaan, koska muuten en saa ikinä asuntoani jouluun mennessä tyhjäksi. Odotan tietysti hirveän kovasti näkeväni mieheni, mutta tunnepuolella olen silti nyt hyvin varovainen. Pelkään, että jos luotan näkeväni hänet aivan kohta parin päivän kuluttua, tapahtuu jotain kamalaa enkä näe häntä enää koskaan. Omituista! Joko olen neuroottinen tai sitten olen vain oppinut kokemuksesta, että kaikkea ei voi ennakoida ja että asiat muuttuvat nopeasti.

Tapasin muuten pitkällä lennolla Atlantin yli erään aivan ihanan, romanialaisen miekkosen. Hän oli suunnattoman kiinnostunut elämästäni ja teki minusta hyvin pian melkoisen syväanalyysin: kaunis, kypsä ikäisekseen, fiksu, olisin hyvä äiti ja hän ehdotti vakavasti, että hankkisin melko lähitulevaisuudessa lapsia (hauskaa kuulla tuollaisia kohteliaisuuksia muuten). Tuli henkisesti niin lämmin olo hänen vieressään istuessani, että mielessäni pyörittelin puoliksi vitsinä hänen olevan suojelusenkelini, joka kertoo minulle, mitä minun kannattaisi tehdä voidakseni hyvin. Hee, tuskin näin on ja monelle muulle ihmiselle tuo haavekuva vaikuttaa varmaan kreisiltä, mutta lentokoneessa ajatus oli niin lohduttava, että nukahdin moneksi tunniksi ja heräsin virkistyneenä uuteen (saksalaiseen) aamuun. Mutta ans kattoo nyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jännitystä ainakin riittää, vähintään jälleen perjantaipäivänä lentokoneessa istuessani.