Kaikki meni siis olosuhteisiin nähden hyvin. Selvisin hengissä, vaikka viimeisellä lennolla Suomeen olikin pimeää, lentokoneesta kuului omituisia hurinoita ja olin varma, ettei hydrauliikka toimi. Siinä vaiheessa olin kyllä jo niin väsynytkin, etten sen vuoksi pystynyt ehkä kontrolloimaan pelkoa niin hyvin kuin muulloin. Nyt olen jo kotiutunut, ja nukuin viime yönä kellon ympäri, mikä paransi oloa kaikin puolin huomattavasti. Miehen ja myös itseni mielestä tämänkertainen ero on ehkä kaikkein vaikein. Istuin pitkän lentomatkan Eurooppaan haaveissani ja kuuntelin tunnelmaan sopivaa suomalaista, synkkää musiikkia (Lue: Maj Karmaa). Muistelin sitä, miten mies jäi vilkuttamaan tulevan kotipihani edustalle, itse raahasin matkalaukkua metroasemalle päin, ja mieli teki vain juosta takaisin hänen syliinsä. Nyyh.

Olemme nyt sitten myös sopineet varmaksi työni siellä yliopistolla, jossa kävin haastattelussakin (tosin he eivät maksa minulle palkkaa, vaan sen hoitavat muut tahot). Olivat ottaneet kyllä selvää asioista huolella, ennen kuin tähän suostuivat, soittaneet tämänhetkisille työnantajilleni ja niin edelleen. Ihan hyvä kai, ajattelen, vaikka pientä huolenpistoa tunnen sisimmässäni siitä, voiko minusta sanoa työntekijänä riittävän hyviä asioita...no kai sentään. Olen tavallaa tulevasta työpaikasta tosi innoissani, mutta tavallaan myös huolestunut: toimivatko asiat? Osaanko käyttäytyä sopivasti, jotten pilaa asioita nolaamalla itseäni tai muita (kun siellä Aasiassa tuntuu tämä olevan erityisen tärkeää)? Saanko työtä etenemään? Toisaalta tämä voi olla minulle hieno tilaisuus, mutta samalla olen hiukan huolestunut siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun saan väikkärin valmiiksi. Pitäisikö ruveta postdociksi vai vaihtaa varsinaiseen ammattiini? Ja jos rupean postdociksi, tämänhetkinen tilanne on samankaltainen kuin ollessani kymmenvuotias, jolloin pianonopettajani kehotti minua päättämään, mitä haluan tehdä: jos halusin pianistiksi, olisi aloitettava harjoittelemaan ja kunnolla. Eli nyt, nyt minusta tuntuu, että pitäisi alkaa tekemään tutkimusta todella tosissaan, jos alalle haluaa jäädä. Mutta pystynkö siihen? Tai haluanko? Menenkö hukkaan, jos siihen ryhdyn tai olisiko hauskempaa tehdä jotain muuta? Ja ennen kaikkea, onko minulla rahkeita, olenko riittävän fiksu? Jotta pärjää alalla, pitää olla erittäin älykäs ja lisäksi rakastunut työhönsä.

Ongelma on se, etten nykyään enää tiedä, olenko kunnianhimoinen vai ei. Joskus olin, se on aivan selvää. Itse asiassa olin niin kunnianhimoinen, etten kestänyt häviämistä kellekään. Nykyään en tunne sellaista itsessäni, en tunne palavaa tarvetta voittaa, ja olen jo pari vuotta miettinyt, minne se piirre on hävinnyt. Olenko saavuttanut mielestäni tarpeeksi? En jaksa uskoa, että asia olisi näin, mutta luulen, että opiskelujen ajan mikään ei kannustanut tekemään parastani. En saanut siitä mitään hyötyä, enkä siksi jaksanut päntätä tenteistä koko ajan parhaita arvosanoja. Nykyään kyllä haluaisin pärjätä aina vain paremmin, mutta tuntuu, etten jaksa ehkä enää keskittyä ihan entiseen malliin. Olen jopa alkanut pelätä, että minussa on jotain vikaa, kun en enää pysty riittävästi perehtymään asioihin, jotta suoritukseni parantuisivat. Tämä homma saattaa kyllä johtua siitäkin, että viimeinen vuosi on ollut yhtä hullunmyllyä koko ajan: suuria muutoksia, kiirettä, valmistuminen, häät, muuttoja paikasta toiseen ja jatkuva paine hoitaa käytännön asioita. Minulla on kuitenkin myös syyni olla peloissaan siitä, että suorituskykyni voi laskea. Siksi tarkkailen itseäni jatkuvalla syötöllä, ja koska olen muutenkin hyvin itsekriittinen, en pysty uskomaan itseeni tai kykyihin senkään vertaa mitä aikaisemmin. Hmm. En myöskään usko siihen, että enää yltäisin ikäluokkani huipulle siinä, missä teen. Tuntuu, että kaikki muut tekevät asiat paremmin ja hienommin, ja minä vain haaveilen, enkä saa mitään aikaiseksi. Niin, useimmiten on sellainen olo, etten saa riittävästi aikaiseksi, enkä pysty asiaa objektiivisesti arvioimaan.

Erikoinen vuodatuksen puuska tästä tulikin, eikä mitään matkaraportti niin kuin piti. No, nyt joka tapauksessa suljen aivoni pois päältä ja lähden jumppaan. Ehkä sen jälkeen on taas sellainen olo, että olen saanut sentään jotain tehtyä.