Tämä on jo niin noloa, ettei asiaa voisi oikein paljastaa edes tällä foorumilla. Loman kunniaksi latasin näet eräästä verkkokaupasta musiikkia ja voitte vaan arvata, mitä latasin...Tällä hetkellä Antti Ruisku pauhaa koneellani, enkä voi sille mitään, että jollain sairaalla (ehkä perverssillä?) tavalla pidän lataamastani kappaleesta. Pidin jo siitä edellisestäkin levystä, mutta en sentään hankkinut sitä, ja nyt olen kenties sitten ylittänyt rajan, jolta ei ole takaisin tulemista. Seuraavaksi liityn varmaan Antti-faniklubiin ja alan nähdä kosteita unia hänestä. Viekää minut hoitoon sitten, kun hankin Antti-T-paidan. Aargh. Tätä en voi kertoa sulhaselleni tai hän jättää minut alttarille (jonne on sitäpaitsi noin 9 päivää matkaa...)

Onneksi melko pitkälle on tultu musiikkimaussa, kun olen päässyt yli Prodigystä. Ja Burt Bacharachista, jota kuuntelin intensiivisesti sängyllä itkien viitisen vuotta sitten poikaystävän jätettyä. Ja itkemisen taidon totisesti osasin tuolloin: oikein vollotin tuntikausia räkää poskella, silmät turvonneina ja nenäliinoja mytyissä lattialla. Burt Bacharach oli oikeaa musiikkia sydänsuruihin (hän on siis säveltää eikä esittäjä): melodisia balladeja, joissa mies laulaa: "en tule enää takaisin kotiin, honey, koska tuolla huoltiksella tapasin elämäni naisen". Tämä oli tietysti mitä parasta terapiaa.

Nyt ajattelin käydä lenkillä. Se on vain aika rasittavaa puuhaa kesäisin täällä Aura-virran rantamilla, kun pitää juosta kaiken maailman trendikkäiden ravintolalaivojen editse. Niiden alueella, ehkä noin 400 metrin matkalla pitää vetää vatsaa koko ajan sisään ja kirmata kevyin askelin mieluiten näyttäen siltä, että voisi juosta ainakin viisitoista kilometriä, eikä tuntuisi missään. Sykemittarista olen katsonut, että niillä kohdin syke lähentelee 180:aa pelkästään huimasta vauhdista johtuen, kun yritän selvitä alueesta mahdollisimman lyhyessä ajassa, jotta puuskuttava ja punoittava todellisuus ei paljastuisi ainakaan Donnan edessä.