- ja tänä aamuna menin puoli seitsemäksi töihin. Uskokaa tai älkää. Siitä asti olen ollut liikkeellä, ja palasin kotiin noin viisitoista minuuttia sitten. Olen ollut luennolla, pitänyt opetussessioita, tehnyt töitä ja tsättäillyt äijän kanssa, ja istunut vielä kolme tuntia luennolla, ja sitten vielä käynyt kävelemässä kaverin kanssa. Näin ollen vaikka suuri osa kaveriporukasta kokoontui tänään, en vaan jaksanut mennä mukaan. Soitin vielä kotimatkalla pikkusiskolle, jolla oli vieraita. Omituinen summaatio, mutta tämän kaiken jälkeen alkoi tuntua todella yksinäiseltä kotiin tullessa. Kukaan ei ajattele minua. Mies toisella puolella maailmaa nukkuu, lähisukulaiseni elävät omaa elämäänsä ja kaveritkin tapaavat toisiaan ilman, että minä olen mitenkään osallisena. Tunne on siinä mielessä vähän outo, koska olisinhan hyvin voinut liittyä seuraan, jos olisin halunnut tai käydä vanhempien luona tai vaikka soittaa jollekin kauempana asuvalle kaverille. Sen sijaan ostin ison pussin irtokarkkia ja nyt istun kotona säälimässä itseäni.  Minä parka, voi minua. Kukaan ei rakasta minua. Tai ainakaan tarvitse minua. Tai jos tarvitsee, niin kukaan ei tarvitse minua siksi, että olisin vaan niin ihana ihminen. Päinvastoin, luulen olevani melkoinen possu. Röh röh.

Aikuisen elämä on kai tätä; koskaan et voi olla tyytyväinen status quohon. Aina jonkun asian pitää muuttua. Jos tekee kohtuullisesti töitä, se on liian vähän. Jos taas tekee paljon töitä, ystävyyssuhteet kärsivät. Jos annat aikaa ystäville, ei parisuhteelle jää mitään. Ja niin edelleen. Se tekee minut hulluksi, ja luulen päällimmäisen ongelman olevan se, että en uskalla pitää omista oikeuksistani riittävästi aina kiinni, vaikka olenkin usein "esillä". Olen liian pehmeä. Nyt se muuttuu. Tästä lähtien olen oikea betoni-Pinea. Haistattelen vaan kaikille, enkä ylipäänsä tarvitse kenenkään muun lämpöä. Tästä se lähtee. Tai sitten ei?