Tänään olen tanssinut elämäni miehen kanssa walssia. Meitä opetti siinä (jo kolmatta kertaa) varsin mainio tätönen, jonka rautaisessa otteessa tällaisistakin tampioista kuoriutui suorastaan tanssitaitelijoita. Ekstrana häävalssin rinnalla opeteltiin tänään foxia, joka sujui myöskin -aika itsestäänselvästi - kuin tanssi. Tämä muistuttikin mieleeni elävästi vuosikymmenen takaiset vanhojentanssit, joissa silloinen poikaystävä ja partneri sai kehuja yhdeltä kurssitoverilta kesken kehruuvalssin. Toveriparka (jolla oli siis  vähän hoono soomi) sanoi ihaileva hymy kasvoillaan :"Sinähän olet oikea parkettiveitsi!"

Näinä päivinä yhteinen auvomme on ollut sulhon kanssa suorastaan ällöttävällä tasolla. Hymyilemme älyttömän näköisinä toisillemme kaikkialla, pusuttelemme ja kyhnäisimme koko ajan lähekkäin, ellei olisi niin hikiset oltavat. Keskustelumme on kutistunut osin tasolle:"Ollaan oltu nyt 5 vrk yhdessä koko ajan, kyllästyttääkö jo?" "Ei kyllästytä." "Ei muakaan!" Ja taas hymyilemme ällöttävästi toisillemme. Voin kuvitella ympäristömme tympääntymisen käytökseemme, mutta minusta on tosi hyvä tankata läheisyyttä nyt, kun edessä on monta kuukautta yksinäisenä ja erossa. Yritän toisaalta itse olla ajattelematta söpöttelyn huipentumaa eli kolmen vuorokauden kuluttua tapahtuvia häitämme, koska ne ahdistavat suuresti edelleen syystä tai toisesta. Nimikin muuttuu, voi perkele sentään. Ja sitten pitää tanssia kaikkien kanssa valssia ja foxia. Mutta ainakin voin kieltäytyä polkasta. Ja tangostakin. Ja aion vedota kaasoon, jotta hän kaappaisi minut vieraiden kynsistä kolmannen tanssin jälkeen, jolloin voisin kadota taskumattien ääreen. Loppuillasta onkin sitten luvassa poppismusiikkia, jota tanssin kyllä mielelläni (kun ei tarvitse tanssittaa ketään sukulaissetiä).

Nyt lenkille hymyilemään (ällöttävän onnellisena tietenkin).