sanoi siskon mies bulgogista, joka on eteläkorealainen lihapata.

Kävin tänään asuntomessuilla yhdessä isäni kanssa. Hän juoksenteli talosta taloon kuin viritetty jänis, ja minä laahustin perässä. Ympärillä ihmiset kuiskivat: "miten ihastuttava pohjaratkaisu!" ja "aika jännä tuo juttu, että on sijoitettu lasimurskaa etupihalle!" ja vastaavanlaista shittiä. Yksi kymmenvuotias tyttö sen sijaan esitti asiansa naulan kantaan. "Vitsit miten paljon huoneita!" Minä olin aivan samaa mieltä. Ja vitsit, miten joku viitsii tunkea naurettavan pienen (mutta muodikkaan metallisen) takan avaraan ja muuten perin viehättävään olohuoneeseen -vieläpä parvekkeen oven viereen. Ja vitsit, miten talo voi paljaaltaan jo maksaa 600 000 e. Plus tontti plus kunnallistekniikka plus sisustus plus vähintään kaksi autoa kun Kauklahti on nyt kuitenkin jo melkein maalla...

Onneksi näitä asuntolainaongelmia ei muutamaan vuoteen ole tulossa, vaikka monilla kavereilla onkin jo yya-sopimus pankin kanssa. Nolottaa tosin tunnustaa, että nykyään jo ajoittain mieli tekisi omaan taloon. Vielä pari vuotta sitten kuitenkin ahdistelin täysillä tulevaa keski-ikäistymistä, jonka ominaisluonnetta parhaiten mielestäni (yhä) kuvastavat lainat. Opintolainat, asuntolainat, autolainat, kulutusluotot, pesukonelainat, pikavipit. Omien vanhempien lainatakaukset, lapsille annettavat "maksat-sitten-joskus"-lainat ja "ennakkoperinnöt" isovanhemmilta. Luulen, että keski-ikäinen suomalainen on keskimäärin suurin piirtein velkavankeudessa jos menettää työnsä. Niinpä, hiphei, vaalin vielä siis melko tyytyväisenä ainoaa ja rakkainta lainaani, opintolainaa (joka voi paksusti kiitos kysymästä), enkä pyri  pankin orjaksi väkipakolla.

Nyt etsimään lentolippuja. Lällislää, kaikki asuntolainojen maksajat!