Tänään on mielestäni ensimmäinen todellinen syyspäivä. Ilma on kirkas, kuulas, tuulinen ja värit ovat ehkä jo hieman korostuneet verrattuna heinäkuun sangen uneliaaseen värimaailmaan. Kyllä tästä tulee vielä hieno syksy. Kuutisen vuotta sitten poseerasimme fuksiryhmän kanssa juuri tällaisessa säässä opinahjomme pihalla, kun otettiin valokuvaa uusien opiskelijoiden esittelylehtiseen. Minulla ei varsinaisesti ole kuitenkaan ikävä noita aikoja, vaikka nostalginen olo tuleekin, kun muistan ensimmäisen vuoden bileitä ja sitä, miten naiivi jotenkin olinkaan. ( hmm, itse asiassa samanlainen asenne minulla on muitakin elämänjaksojani kohtaan) Vasta näin jälkeenpäin tajuaa, miten hölmö välillä on ollut, ja miten paljon paremmin tuon ajan olisikaan oikeastaan voinut käyttää, mutta samalla mennyttä aikaa katsoo hiukan kostunein silmin, lempeä hymy huulillaan. "Voi"; ajattelen, "ollapa vielä niin optimistinen ja utelias!" En ikävöi varhaisempien vuosien hetkiä paitsi siksi, että minulle on  viime aikoina selvästi jo ilmestynyt silmänympärysryppyjä. Mutta muutoin en siis kaipaa noita vuosia; mitä nuorempi olen ollut, sitä epävarmempi olen myöskin ollut. Olen ollut poikaystävän kanssa, joka täysin säälimättä murskasi kaikki romanttiset toiveeni -enkä silti jättänyt häntä. Olen punastellut koulun penkillä, olen ihmetellyt, miten minustakin tulisi Barbin näköinen. Olen suhtautunut tapaamieni mänttien käytökseen empaattisesti ymmärtämättä pitää omia puoliani. Olen sietänyt koulukiusausta ja tuloksettomia ihastuksia. Olen ollut äärettömän epävarma ulkonäöstäni ja lihonnut ja laihtunut jojomaisesti. Niin, minulla ei todellakaan ole asiaa menneeseen. Mutta lyön vaikka vetoa, että ei tämä nostagian kokeminen enää tulevien vuosien mittaan ainakaan vähene, vaan tulen varmasti ajattelemaan samalla tavalla myöhemmin myös tästä hetkestä. Luenkohan silloin tätä blogia paperiversiona jossain isossa omakotitalossa  takkatulen ääressä vai olenko jossain aivan muualla; muistanko edes Minuuttiblogin olemassaoloa enää?

Vanhenemisesta puheenollen, kävimme eilen hankkimassa yhden ystävän kanssa kunnon meikinpohjustuskamat. Aion ryhtyä näyttämään yhtä hehkeältä kuin mitä eräät muut ikätoverini (joita valitettavasti ihmisenä inhoan) näyttävät, ja jos se vaatii vähän aikaa, vaivaa ja rahaa, sitä parempi. Ja ensi viikonloppuna "meikkipohjaa testaamaan" eli bilettämään; en malttaisi odottaa lauantaihin...mutta sitä ennen joudun valvomaan yön ja tekemään yhden viikon töitä, joten ei hätiä mitiä. Pitää pitää itsensä kiireisenä, koska muuten ikävä alkaa kalvaa vielä kovemmin.