Minä rakastan suomen kieltä. Saksan kieli on hauskaa (ihan niin kuin matematiikkaa -kohtuullisen yksinkertaista ja loogista), ruotsi kiva kuriositeetti ja englanti suorainainen välttämättömyys mutta suomen kieltä minä ihailen. Suomen kieli kuulostaa kauniilta (ollessani vuoden opiskelijavaihdossa kuulimme, että suomi oli valittu maailman kauneimmaksi kieleksi johtuen seuraavasta sanajonosta: "illalla hiljaisella sillalla"), se on monipuolinen ja erittäin kuvaileva. En ainakaan tiedä mitään muuta kieltä, jossa henkilö voi sanoa täysin keksityn sanan (esimerkiksi lötvätä) ja kaikki osaavat kuvitella, mitä sana tarkoittaa ( =lorvailla?). Lisäksi rakastan sitä, että osa murteista kuulostaa niin hassulta. Tänään työkavereiden kanssa juteltiin siitä, että oululaiset eivät tiedä, mitä tarkoittaa silppaaminen. Mietimme, mitä opettajat sitten sanovat liikkatunneilla oppilailleen -"köyden kiipeäminen" kuulostaa aika tylsältä eikä sitä paitsi ole aivan eksakti synonyymi! Mietimme myös, miksi savolaisten "kehtaa" tarkoittaa samaa kuin "viitsiä", ja muiden suomalaisten kehtaaminen on rohkeamista tai uskaltamista (myös "ilkeämistä"). Eräs seurassa ollut oululainen kertoi, että hän aina ihmettelee, kun kuulee lounaissuomalaisten sanovan esimerkiksi "Olin siellä viisi vuotta takaperin". Hän aina naureskelee, että takaperinkö todella piti olla niin monta vuotta.

Toisaalta olen iloinen siitä, että tämänkokoisessa maassa on muutama varsin hyvinvoiva kielivähemmistö, joiden tarpeet myös otetaan enemmän tai vähemmän huomioon. Tietääkseni esimerkiksi Belgiassa asiat eivät suinkaan ole olleet näin hyvin vielä muutama vuosikymmen sitten (ellen aivan väärin muista, tästä kertoo osin myös kirja Belgian suru). Jokaisella on oikeus omaan äidinkieleen, koska se on myös oman kulttuurin avain -esimerkiksi huumori (ja varsinkin sarkasmi) on välillä ymmärrettävissä vain, jos osaa riittävän hyvin kyseistä kieltä. Tai esimerkinomaisesti voisi mainita sen, että meistä tuntuisi älyttömältä kutsua jollain lailla vammaista ihmistä esimerkiksi "kuulohaasteelliseksi" ihmiseksi, mutta USA:n yhteiskunnassa koetaan vertically, horizontally ja mentally challenged -kaltaiset nimitykset ihmisistä soveliaiksi ja vammaisia ihmisiä syrjimättömiksi, ja tämän voi hyväksyä suomalaisittain vain tuntemalla kielen ja kulttuurin.

Usean kielen osaaminen on rikkaus, jota suomalaiset eivät yleensä tunnu juuri arvostavan. Kieli avaa kuitenkin oven kulttuuriin, yhteiskuntaan, ja kielen avulla pääsee sisään ihmisten ajattelumaailmaan. Siksi minua aina suututtaa, kun pakkoruotsin vastustajat purnaavat. Ruotsi on kuitenkin Skandinaviassa se kieli, jolla pärjää, joten se avaa erittäin selvästi oven muihin pohjoismaihin. Samalla ruotsin hallitseminen auttaa oppimaan saksaa ja vaikkapa hollantia. Niinpä tässäkään tapauksessa yhden ylimääräisen kielen eli ruotsin osaaminen ei ole taakka vaan hyödyllinen ominaisuus, joka voi osoittautua kullankaalliiksi tulevaisuudessa.

Yksi juttu pitää vielä kertoa tuolta samaiselta opiskelijavaihtovuodelta. Yksi ihastuttava ranskatar halusi oppia jonkun kauniin lauseen suomeksi (vrt. ensimmäinen kappale). Pienessä nousuhumalassa taksin takapenkillä opetimme sitten joukolla tälle Marielle, miten suomalaiset suomea puhuvat -ja varokaas jatkossa, kun menette Ranskan-matkalle. Voi näet käydä niin, että tämä kaunotar kysyy joltain nuorelta miekkoselta: "Onko sulla hellä kulli?"