Sunnuntait on inhokkipäiviäni. Sunnuntaina ei koskaan tapahdu mitään. Lauantai on vielä täynnä toivoa ja mukavaa aktiviteettia, mutta sunnuntai on käytännössä vain maanantain odottelua. Luet sunnuntaihesarin tai vietät puoli tuntia etsiskellen puuttuvaa B-osaa. Sitten ehkä hengailet, katsot sähköpostin. Siirryt paikasta toiseen. Ehkä kyse on juuri siitä; sunnuntai on se päivä, kun taas siirrytään takaisin arkeen ja minun kohdallani tämä useimmiten tarkoittaa siirtymistä fyysisesti kaupungista toiseen.

Me olemme roudanneet tänään aika paljon puhdasta pyykkiä ja muuta roinaa kaupungista toiseen. Ajomatka oli masentava. Tämä oli nyt viimeinen kuorma. Yhteisestä asunnosta on jo luovuttu ja sinne jälkitarkastus tehty. Viikonloppu vietettiin miehen sukulaisen tyhjässä asunnossa, jonka joskus suunnittelimme vuokraavamme. Asunto on hyvin viehättävällä paikalla ja lähellä merenrantaa, ja aamulla herätessäni kuuntelin pienten lasten leikkiä pihalla. Mietin: olisin voinut kuvitella asuvani täällä. Olisin voinut kuvitella, että olisimme perustaneet oman kodin tuohon asuntoon, olisin käynyt tavallisissa töissä ja mies toimistollaan kuten tähänkin asti. Olisimme käyneet kavereiden kanssa leffassa perjantaisin ja tehneet ruokaa sunnuntaina. Vuoden parin päästä perheenlisäyskin olisi ollut tervetullut.

Sen sijaan tässä sitä ollaan jäämässä syysleskeksi pimeään ja kolkkoon Suomeen, mutta ei miehellekään tietenkään ole herkkua lähteä niin kauas yksinään; ei tunne ketään ja kyseisessä maassa on vain pari hassua suomalaista. Kieli on outo. Asunto on onneksi kuitenkin häntä jo odottamassa (16. kerros!) ja autokin, mutta kulttuuri on niin eri verrattuna Suomeen, että välillä tosissani mietin, sopeudummeko sinne lainkaan. Minähän periaatteessa voin aina tulla "karkuun" tänne, mutta ei ole hauska olla aina erillään. Haluaisin niin kovasti, että elämäni olisi sellaista, että tietäisin meidän olevan pääsääntöisesti yhdessä eikä tarvitsisi aina miettiä, milloin seuraavan kerran nähdään.

Toisaalta naisen asema on Suomessakin kaikista tasa-arvopuheista huolimatta sellainen, että jos tässä elämässä aikoo tehdä jotain muutakin kuin hankkia ja kasvattaa lapset (mikä sinänsä on jo varsin suuri suoritus), pitää jatkuvasti pitää puoliaan ja kokea mahdollisesti ongelmia perheolosuhteissa. Niinpä aion edelleen tehdä jotain tärkeää itsekin, ja siksi jään tänne yksikseni, vaikka ympäristö tuntuu odottavan minun lähtevän heti miehen perässä. Perinteiset asenteet on kyllä Suomessakin vielä aika voimissaan, ja minunkin on aika usein "kasvatettava" miestä pois hänen hieman sovinistisista/perinteisistä asenteistaan, vaikka hän ei haluakaan pahaa minulle, mutta hän vain on juuri se äijä, joksi hänet on opetettu kotona. Minun kotonani ei sen sijaan onneksi ollut sukupuoleen liittyviä rajoitteita (ainakaan joita tällä hetkellä keksisin), vaan saimme tehdä, mitä halusimme (tosin kuri oli olemassa). Ehkä siksi olenkin ollut hämmästynyt, kun ihmissuhteissa aikuisena on toistuvasti saanut törmätä siihen, että miehet olettavat naisen olevan lähinnä kiinnostunut lasten hoitamisesta ja työuran luominen on ilmeisesti on vain miesten etuoikeus/velvollisuus. No, toisaalta täytyy sanoa, että olen kyllä usein nauttinut kyseisen asenteen toisesta puolesta eli miehen huolehtivaisuudesta ja huomaavaisuudesta, ja olen sen ottanut tyytyväisenä vastaan. 

Kunpa näissäkin asioissa löytyisi jokin tasapaino seuraavina vuosina, ja toivon tätä erityisesti omaan ihmissuhteeseeni. Toivottavasti mies ei teoillaan liikaa anna ymmärtää, että hänen uransa on etusijalla. Kun palaamme Suomeen, on minun vuoroni tehdä asioita sillä lailla, kuin haluan, ja toivon hänen suovan sen minulle. Ja toivon, että tämä suhde on täynnä kompromisseja, ettei kummankaan tarvitse luopua suurimmista haaveistaan, mutta toisaalta pysyisimme tasapainossa ja tyytyväisinä toisiimme ja voisimme luoda kotimme turvasatamaksi maailman tuulissa. Onpa runollista, mutta kuten sanottua, tänään on sunnuntaifiilis.