Tänään on taisteltu urakalla Luojan luomaa luontoa vastaan. Kaikki alkoi jo entisessä asunnossa, josta olimme jenkkilän matkalla poissa noin kuukauden keväällä. Takaisin tullessa huomasin jauhopurkeissa mustia ötököitä. Heitin tietty lähes kaikki ruokatavarat pois, mutta joitain jätin jäljelle, ja viime viikolla mieheni yritti olla ystävällinen ja toi kyseiset ruoat tänne. Ta-daa, nyt ötökät ovat täällä! Niitä ryömii kaapin hyllyillä ikään kuin sattumalta ja kun näen ne, ne yrittävät esittää, etteivät olekaan siinä. Tai juoksevat karkuun, sen verran älliä niillä on. Olen nitistänyt niitä ja heittänyt kaikki avonaiset ruokatötsät roskiin, ja pyyhkinyt hyllyt ja pakannut niin paljon ruokia muovirasioihin kuin niitä on tyhjinä. Kuitenkin epäilen, että tämä sota on vielä puoliksi käymättä. Luonto löytää tiensä niin kuin aina sillä seurauksella, että todennäköisesti saan vielä turvautua jonkinlaiseen hyönteismyrkkyyn.

Suomi on sellainen paikka, jossa kaupunkilainen on aika lailla suojattu luonnolta, jos ei lueta mukaan puita. Suomessa on liian kylmä useimmille tuholaisille eikä ihmisille kiusallisia loisiakaan ole käytännössä laisinkaan. Toisin se on latinalaisessa Amerikassa kuulemani mukaan. Yksi kaveri käytti aina kävelykenkiään nitistääkseen torakoita. Toinen kertoi nukkuneensa pitkään hämähäkki sängyn yläpuolella pelkäämättä laisinkaan, kunnes joku oli kertonut juuri tuon hämyrin olevan myrkyllinen (useimmathan niistä eivät ole), ja kaverini sai tästä tietysti ikuisen hämähäkkikammon.

Tänään olen ollut koko päivän kovin väsynyt, en osaa sanoa syytä. Ehkä siksi, että miehen kanssa vielä myöhään eilen illalla kuiskailtiin rakastavamme toisiamme aina. Vaikka mitä tapahtuisi. Kaikkein pahin pelkoni tässä asiassa on, että hänelle tapahtuisi jotain ikävää, enkä ikinä enää näkisi häntä. No joo, ei tällaista voi murehtia, kun ei elämää voi ennustaa. Siksi hyvää yötä nyt.