Haluaisin laittaa tänään julkaisun postiin, joten istun töissä edelleen. Aika väsynyttä touhua, ja silmät rasittuneet. Olisi ihana saada tuo työ alta pois, niin pääsisi uimaan uusissa vesissä, mutta tuntuu, että siinä riittäisi aina tekemistä. Koskaan ei ole käsikirjoitus täydellinen joko minun tai ohjaajani mielestä. Kuvissa olisi aina tekemistä, vaikka niitä on hinkattu valehtelematta kymmeniä kertoja. Mutta ehkä jo tänään saan sen lähetettyä...tai edes huomenna...tai ylihuomenna...

Uusi kannettavani piti tulla tänään, mutta eipä ole kuulunut mitään. No, siksikin täytyy istua työpöydän ääressä; voin jutella miehen kanssa skypessä vasta sitten, kun työkaverit ovat lähteneet kotiin syömään oman rakkaan kanssa päivällistä ja tekemään yhdessä kaikkea mukavaa...Nyyh! Tällainen nostalginen kaipuuolo oli kyllä ihan odotettavissa, ja siinä mielessä ei pitäisi valittaa. Minulla kun on sentään joku, jota ikävöidä, vaikkakin matkan päässä. Eikä syksyssä ole välttämättä aina mitään pelottavaa ja ankeaa, kun voi jakaa sen muiden kanssa. Esimerkiksi huomenna menen kavereiden kanssa katsomaan komiikkaa lavalla. Ja torstaina kävelemään yhden ystävän kanssa. Ja niin edelleen. Ja kun näen kultaani syksyn aikana sentään kahteen otteeseen, tämä aika jakaantuu helpommin pureskeltaviin palasiin. Kohta onkin jo joulu.

Työpaikasta Aasian puolella ei ole vain kuuluntu mitään. Mietin, pitääkö tämä nyt ottaa sillä tavalla kuin aasialaisittain asiat yleensä ilmaistaan: jos kukaan ei sano mitään, mutta asia ei vain tapahdu, pitää ymmärtää, että kyseistä asiaa ei myöskään tule tapahtumaan. Tämä pätee myös kaikenlaiseen asiointiin siellä päässä. Jännittävää.

No, illalla jotain urheilullista kai sitten. Saa nähdä nyt, laiskottaa niin pirusti.