Olin äsken Tintin kanssa lenkillä: sykemittari rouskutti 650 kcal ja keskimääräinen syke 152. Varsinainen rasvanpolttolenkki siis. Ihanaa, että kunto on kohentunut alkukesästä selvästi, mutta täytyy sanoa, että ikä (!) alkaa jo tuntua  näitä pitempiä lenkkejä juostessa. Polvet natisevat, narskuvat ja särkevät. Kylkivälilihakset jännittyvät. Aamulla reiden lähentäjät vaivaavat. Pitäisi toisaalta venytellä enemmän, niin ainakin osa näistä kolotuksista häviäisi.

Huomenna jälleen töitä. Ihmettelin hiukan aamulla sitä, miksi olo on niin väsynyt, mutta kun laskin, että tälle viikolle maanantaista sunnuntaihin työtunteja tulee kertymään yhteensä 79, niin en enää mieti, miksi olen vähän hajamielinen. Toisaalta, nyt kun laskin tunnit yhteen, määrä tuntuu uskomattomalta, koska en ole NIIN väsynyt sentään, kuin mitä voisi kuvitella. Hmm, minulla ei taida olla pahemmin muuta elämää kuin työ???? Toisaalta, aika lähellä ovat vielä ne ajat, kun pääosa päivistä kului harrastuksissa ja kavereiden kanssa. Nykyään kavereiden tapaaminen on vain älyttömän paljon hankalampaa, kun kaikilla on kauheasti omia juttujaan, eikä yhteistä aikaa pysty sopimaan kuin kuukausien päähän. Ja jos kyseessä on isompi porukka, vähintään puolet peruu ennen h-hetkeä.

Vapaa-aikaa on kyllä nykyään niin vähän, että muistelen kaiholla, miten joskus ehti lukea kirjoja. Nykyisin ammattilehdetkin kerääntyvät pinoiksi nurkkiin, eikä mieli tee koskeakaan niihin vapaalla. Iltaisin lähinnä harrastan liikuntaa ja surffaan netissä ja satunnaisesti tapaan kavereita, koska muuta ei vain kerta kaikkiaan ehdi tehdä. Status Quosta voisin tietysti syyttää ensisijaisesti yhteiskuntamme mentaliteettia ja oravanpyörää, johon akateemiset ihmiset erityisesti nykyisin joutuvat, mutta enpä taida viitsiä. Tämä on kuitenkin oma elämäni, ja niin kauan kuin en ole orjuutettuna, voin sanoa, että minulla todellakin on vapaus valita, mitä teen. Jos haluaisin, voisin jättäytyä suosiolla pois kaikesta tästä työstä, ja hankkia pienen palan maata Kainuusta ja harjoittaa bioviljelyä. Mutta kun en halua. Haluan saada kärsimyksen kruunun otsalleni -ehkei sentään aivan näin, mutta haluan tehdä asioita elämässäni, haluan päästä jonnekin. Olen nykyään hyvin päämäärätietoinen (tai sitten en vain ole tiedostanut sitä aiemmin). Vai onko kyse siitä, että nuoruusajan mieletön, näkyvä ja kaikessa keskipisteenä ollut perfektionismi on vaihtunut piiloperfektionismiin, joka ilmenee tarpeena tehdä jatkuvasti liikaa töitä, jotta omat tavoitteet täyttyvät? (ja tässä kohtaa herää kysymys: mitkä tavoitteet? Mihin oikein tähtään? Enkä osaa vastata...)

Toisaalta minulla ei ole aikaa koko loppuelämääni tehdä näitä hommia. Hyvä, jos olen vielä viisikymppisenä alive and kicking.