Tänään viedään viimeisiä henkisen neitsyyden hetkiä, eli huomenna on sitten itse pulmapäev -mikä osuva nimi eestin kielellä. Tänään on väsätty istumajärjestystä, hermoiltu, haettu dataprojektori, riidelty, haettu karkkia kuskille, kiukuteltu, ostettu tietokilpailupalkinto ja jännitetty. Eilen hääharjoituksissa alkoi tulla todellinen olo näiden pileiden suhteen; siitä asti on ollut myös vatsa kipeänä. Nyt kaikki alkaakin oikeastaan olla enemmän tai vähemmän valmista, mutta vielä pitäisi pakata laukku häämatkaa varten. Tämä kireys, joka on vallannut minut, oli ehkä arvattavissa mutta silti ärsyttää. Eikös tämän pitäisi olla erityinen päivä meille kummallekin? Ei tällaista turhista asioista valittamista, ärtyisää keskustelua ja murisemista puolin ja toisin. Ei turhaa känisemistä. Rakkauden juhla todella in my ass. Sanoin jo kavereille, että tämä on niin kuin kylmään veteen menisi: hetken se kirpaisee, mutta sitten ei enää tunnu missään.

Täytyy yrittää kestää. Lupaan, etten kirjoita häiden jälkeen hääaiheesta sanaakaan. Alkaa kyllästyttää koko juttu.