Askeleet tamppaavat maata raskaina. Huohotan, ja kylmä ilma kulkee keuhkoputkiini. On pimeää, mutta vastapudonneet keltaiset lehdet maassa sallivat minun arvata kuopat ja kummut. Vastaantulevilla ihmisillä ei ole heijastimia; näen vain pimeitä hahmoja liikkumassa kukin omaan suuntaansa. Otsaani pitkin valuu hikipisara, arvaan poskieni jo punoittavan. Kuulokkeet korvilla. Nyt kuuluu "Fairytale gone bad".

Sykemittari piippaa, kun se osuu vahingossa rintapieleen. Joku korjaa pois kojuja rannassa: tänään on varmaan ollut joku yleisötapahtuma, mutta nyt kadut ovat jo tyhjät. Katse sattuu vastaantulijan silmiin. Mietin, arvaako joku, mitä sisälläni tapahtuu.

Vesi on niin tyyni, ja huomaan ajattelevani, että ollaanko todella niin pitkällä syksyssä jo. Mihin meni kesä? Mihin meni syyskuu? Alan jännittää tulevaa matkaa. Mietin, mitä hakisin kaupasta. Pitäisikö ostaa karkkia. Miten huomenna järjestäisin työpäiväni. Mitä laitan päälle. Milloin pesen pyykit. Miten hoidan kaikki pankkiasiat. Onko tämä viimeinen kerta täällä? Mitä jos tämä on viimeinen lenkki täällä? Mitä, jos kuolen matkalla tai maailma menee nurin?

Yhtäkkiä olen takaisin kaupungissa, ja katuvalot tulvivat lämmintä valoa minua kohti. Yksinäiset naiset palaavat töistä kotiinsa, ja ne ihmettelee, kun hölkkään hengästyneenä niiden ohi. Kohta tarvitsee jo hanskat. Kohta on jo liukasta enkä enää pääse lenkille. Kohta tulee pelastava, valoisa lumi, ja kohta en ole enää niin yksin.