Tänään on se vihonviimeinen päivä. Käytiin salilla ja syömässä tositosi hyvää gourmet-ruokaa eräässä ravintolassa (tosin siihen meni Diners-kortilla saadut bonuspisteet). Olo on tietysti apea ja surullinen, mutta toisaalta nyt kun tuo toinen on vielä lähellä, ei osaa jotenkin suhtautua siten, että hän oikeasti lähtee pois. Ja pian. Huomenna lähdemme itse asiassa samaa matkaa, jään pääkaupunkiseudulle yhteen seminaariin viikonlopuksi. En tiedä yhtään, mitä hyvästelemisestä tulee. Miten voin sanoa, että "Moi sitten, nähdään joskus?!" Miten voin päästää pois parhaan ystäväni, rakkaani ja tuoreen aviomieheni??? Mitä jos jotain sattuu, tulee maanjäristys tai sota tai peijakkaan naapurivaltiot rupeavat ryttyilemään? Tai mitä jos hän jää auton alle tai saa jonkun kauhean taudin???? Miten voin odottaa täällä tyynenä -ja miten olen tehnyt tällaisen ratkaisun omaksi hyödykseni....en tosiaan ole ajatellut sydäntäni siinä kohtaa. Onhan toki urani kannalta hyvä asia jäädä nyt, tehdä töitä ja mennä vähän perässä sinne, koska siellä ei todennäköisesti oman alan töitä ole, mutta silti! Kuka hullu antaa rakkaansa mennä tietämättä, milloin seuraavan kerran hänet näkee. Neljä kuukautta on toisaalta aika lyhyt mutta minun sydämelleni pirun pitkä aika, kun tuo aikaerokin kiusaa, eikä edes myöhään valvomatta pysty puhumaan toisen kanssa -ja hän ei välttämättä tule täällä käymään (tosin itse ehkä menen sinne -taas kertyy lentopisteitä....) 

Nyyh. Ja mies on ihan hädässä, kun vuoroin kiukuttelen ja vuoroin itken. Ja vuoroin olen evvk-asenteella. Voi sentään.