Tänään yksinäisyys on tuntunut musertavammalta kuin pitkään aikaan. On lauantai, eikä kukaan kaipaa minua. Olen yksin pimeässä, kylmässä ja sateisessa Suomessa. On marraskuu, eikä kadulla liikkuessa melkein edes tajua, että on päivä. Ja minulla on tylsä asunto, tylsä elämä. Minulla on mies, josta ei ole kuulunut mitään päiviin, ja alan epäillä, ettei hän edes ajattele minua. Minulla on työ, joka motivoi, mutta joka ei tunnu etenevän, vaikka kuinka räpistelen. Olen läski, tai jos en suoranaisesti läski, niin ainakin hieman tukeva. Eikä kukaan maailmassa jaa minun tunteitani, minun elämääni. Olen riippumaton kaikista, EIKÄ KUKAAN OIKEASTI, AIDOSTI PIDÄ MINUSTA HUOLTA.    

Tiedän, tiedän. Ei saa valittaa. Ja tänään on itse asiassa tapahtunut monia erittäin positiivisia asioita, joista yksi on iloinen perheuutinen lähipiirissä ja yksi se tieto, että julkaisuni on mennyt läpi. Jep jep! Mutta kuten usein käy, kun jokin etappi elämässä on ohi, olo on tyhjä ja siksikin surullinen. Lisäksi pohdin yhä elämääni; mitä minusta tulee, ja mitä jos hankkisimmekin kohta vauvan? Mitäs sitten tapahtuu minulle työelämässä? Pitääkö sanoa hyvästit menestykselle ja palkkaako minua äitiysloman jälkeen enää kukaan???? Vai välitänkö menestyksestä enää tippaakaan, jos tulee perhettä? Toinen asia on sitten se, olenko henkisesti riittävän kypsä äidiksi. Plus sellainen pieni minoriteettiasia, että haluaako mies lapsen vai ei. Ja jos haluaa, miten selviämme ulkomailla ensimmäisen lapsen kanssa yksinämme. Tätä pohdintaa voi jatkaa ikuisuuksia, ja pää alkaa sattua miettiessä.

Kunpa saisin takaisin erään vuoden elämästäni.