Tänään kävin kuntosalilla, ja kiskoin itsestäni kaiken irti. Oli syytäkin, koska päivä oli aivotyötä täynnä.  Hämmästyttävää, miten väsyneeksi voi tulla pelkästään siitä, että ajattelee, mutta onneksi liikunta tekee tyytyväisen ja rauhallisen olo, jos ei ota huomioon lihaksistoni rasittunutta värinää.

Asiasta toiseen, oma kirjoitustyylini on alkanut suunnattomasti ärsyttää itseäni. Huomaan, että minusta on tullut töksähtelijä. Kirjoitan enää vain päälauseita. Töks. Sanastoni on hiipunut. Töks. Ovelat, mutta monimieliset sananparret ovat taaksejäänyttä elämää. Töks. Pitäisitkö tälle tehdä jotain? Yksi ystävä opiskelee tällä hetkellä kirjoittamisen jaloa taitoa yliopistossa; ehkä voisin kysyä häneltä neuvoa? Mikä pahinta, tänään tutkimussuunnitelmaa (tuhannetta kertaa) vääntäessäni havaitsin, että yhdyssanapeikko on iskenyt minunkin nilkkaani terävillä hampaillaan. Tämä kirvoitti sisälläni jo epätoivoisen huudon: EIIII!!! Lukioaikain pedanttinen kielenhuolto on siis täysin rapissut yltäni. En osaa enää, enkä varmaan pysty palauttamaan mieleeni suomen kielen, kauniin oman kieleni hieman monimutkaisia sääntöjä. Päädyn samalle tasolle, kun (anteeksi vaan) sanomalehtien toimittajat, joiden yhdyssanojen käyttö -tai pikemminkin niiden puute- on välillä suorastaan pöyristyttävää.

Miestä on hillitön ikävä. Ärsyttää, miten kaunis kaupunki on nyt syksyn kuulaudessa, ja miten jotkut pariskunnat ovat niin ällöttävän söpöjä kävellessään rannalla käsi kädessä. Tekisi mieli potkaista niitä, ja ehkä vielä teen sen.